lauantai 26. syyskuuta 2015

Hevosen hyvinvointi -koulutuskiertue käynnistyi


Hevosten hyvinvointi ja sen edistäminen ovat yksiä Ratsastajainliiton perustehtävistä. Nämä asiat ovat tärkeitä myös harrastajille ja alan ammattilaisille. Tämä tuli taas selväksi tiistaina 22.9. kun Valo-talolla Pasilassa järjestettiin Hevosen hyvinvointi - koulutusilta. Ilta oli valtava menestys, sillä luentosali täyttyi ääriään myöten, osallistujia oli huimat 140! Koulutus saa jatkoa alueellisena kiertueena syksyllä 2015 ja Ratsastajainliiton hevosen hyvinvoinnin teemavuonna 2016.  Minulla oli ilo päästä seuraamaan koulutusta Nuoret Päättäjät -ryhmän edustajana samalla, kun jeesasin liiton työntekijöitä koulutusillan järjestelyissä, kuten ilmoittautumisten vastaanottamisessa ja paikkojen siistimisessä.

Koulutusillan valovoimaisina luennoitsijoina nähtiin tunntettu eläintenkouluttaja ja tietokirjailija Tuire "Tuikku" Kaimio, eläintenkouluttaja Minna Tallberg, ratsastuksenohjaaja ja hevostenkouluttaja Anna Kilpeläinen sekä ratsastuksenohjaaja, hevosen oppimiseen ja lajityypilliseen käyttäytymiseen perehtynyt Mintti Rautioaho. Koulutusillan keskeisistä sisällöistä ja luennoitsijoiden esiin nostamista ajatuksista voit lukea tarkemmin liiton uutisista, joka löytyy täältä.  

Yleisö oli löytänyt sankoin joukoin tiensä koulutusiltaan.

Koulutusilta käynnistyi minun osaltani sillä, että autoin Kieloa vastaanottamaan ilmoittautumisia luennolle ja ohjaamaan yleisön saliin. Tässä tarvittiin nopeita silmiä, jotta oikea nimi löytyi ja saatiin raksitettua listalta vikkelästi jonojen välttämiseksi. Yritin myös muistaan toivottaa jokaisen tervetulleeksi koulutukseen ja kertoa salin seinustalta löytyvästä kahvi- ja pullatarjoilusta. Emmi puolestaan huolehti liiton materiaaleista, joita oli jaossa ja omasta Raudikko Ruuna -yrityksensä myyntipisteestä. Ihastuin erityisesti upeisiin jouhikoruihin, sellainen taitaa päätyä omalle joululahjatoive - listalleni;)

SRL:n Kielo Kestinmäki ja Emmi Kupiainen ottivat yleisön vastaan kanssani.


Emmillä oli myös oma myyntipiste, johon yleisö ehti tutustua tauoilla.

 Kun yleisö oli saatu sisään saliin ja koulutus käyntiin, pääsin itsekin seuraamaan esitystä. Vasta vielä koulunpenkillä istuneena täytyy antaa Tuikulle, Minnalle, Annalle ja Mintille täydet pisteet kiinnostavuudesta ja esityksen havainnollistamisesta. Koska saliin ei ymmärrettävistä syistä voinut tuoda oikeaa hevosta, he olivat videoineet niitä ja toteuttamiaan koulutustilanteita. Kuinka paljon paremmin koulutuksen sisällöt aukesivatkaan, kuin vain kuuntelemalla! Vidot herättivät yleisössä myös hilpeyttä, sillä niissä nähtiin monia arkisia tilanteita, joita hevosten kanssa kohtaa. Näykkivä poni, yliaktviivinen ratsu parin vapaapäivän jälkeen ja pressu, joka onkin hevoselle ihan eri asia, kun suunta vaihtuu, noin esimerkkejä mainitakseni.

Itselleni koulutuksen tärkein oivallus liittyi oheiseen kaavioon eli siihen, kuinka tärkeää on vaalia hevosen rentoutta ja rauhallista mielentilaa koulutustilanteiden aikana, jotta hevonen oppisi suorittamaan siltä pyydetyt asiat myös jatkossa positiivisin ja luottavaisin mielin, mahdollisimman vähäisellä stressillä.
 

Hevosen tunnetilat vaikuttavat oppimiseen. Ahkera muistiinpanojen kirjoittaja vauhdissa!
 Luennon aikana paisi raapustelin muistiinpanoja, myös kuvasin tapahtumaa tätä blogia varten. Tehtävänäni oli nimittäin myös raportoida koulutuksesta teille, mahtaville lukijoillemme. Luennon päätyttyä siivosimme paikkoja liiton pääsihteerin - Fredin - kanssa, kasasimmme kahvikipot ja lautaset ja nostimme ylimääräiset tuolit takaisin seinustalle.

Voin suositella Hevosen hyvinvointi -koulutusiltaa lämpimästi jokaiselle hevosharrastajalle ja alan ammattilaiselle. Ilta antaa paitsi uusia ajatuksia, syventää jo opittua, tarjoaa eri näkökulmia neljän asiansa osaavan ja innostavan luennoitsijan muodossa sekä mahdollistaa itseään mietityttäneiden asioiden esiin nostamisen. Nyt siis kannattaa seurata Ratsastajainliiton ja oman alueensa tiedotusta siitä, milloin koulutuskiertue rantautuu alueellesi! Ja niille, joilta Helsingin kouluts jäi nyt välistä, kerrottakoon vinkkinä, että koulutus järjestetään suuren kysynnän vuoksi pääkaupunkiseudulla uudestaan myöhemmin.


Tuire Kaimio, Minna Tallberg, Anna Kilpeläinen ja Mintti Rautioaho koulutusillassa.

Koulutusterveisin,
Anu

maanantai 21. syyskuuta 2015

Lajikokeilussa flexi-bar: Voimailua taipuisan tangon kanssa

Ahkerasti erilaisia lajeja kokeillut tiimi Järvenpäästä otti myös rohkeasti haltuunsa heille uutena lajina flexi-barin. Tekstin on kirjoittanut Heli Vastamäki.


Kun Maria ehdotti meille muille JRS:n kuntokampanjalaisille, että ottaisimme lajikokeiluun flexi-barin, hän huomautti, että kyseessä ei sitten ole mikään juomabaari. Selitys olikin paikallaan, sillä ainakaan allekirjoittanut ei ollut sellaisesta lajista ikinä kuullutkaan.

Maria buukkasi meille ohjaajaksi monta vuotta flexi-bar-tunteja vetäneen Tiinan. Mukaan tulivat Maria, Heli, Anna ja Satu. Meillä piti olla treenit ratsastusseuran salivuorolla Harjulan koululla, mutta kävikin ilmi, ettei kellään ollut tuona päivänä sinne avaimia. No, onneksi elettiin vielä elokuun helteisiä päivä ja menimme treenaamaan aurinkoiselle ratsastuskentälle.

Saimme käteemme flexi-barin, joka onkin vinhan näköinen väline: tärisevän taipuisa tanko, jonka keskiosassa on kädensija ja päissä jonkin sortin pienet punnukset. Ideana on saada tanko värisemään ja värisyttämään kroppaa eri tavoin. Liike lisää veren virtausta lihaksiin. Veri tuo mukanaan happea ja poistaa kuona-aineita. Flexi-bar vahvistaa erityisesti rankaa tukevia selkä- ja vatsalihaksia on täten erinomaista oheisliikuntaa harrastajille.

Itse ihastuin flexi-bar-harjoitteluun kovasti, vaikka emme hiekkakentällä päässeet tekemään liikkeitä kuin pystyasennossa. Kun väristelytekniikan sai haltuun, se tuntui todella hyvältä lihaksissa. Hiki tuli, vaikkei syke välttämättä noussutkaan kovin paljon. Teimme flexi-barin kanssa myös haastavia tasapainoliikkeitä. Tätä lisää!

Lajikokeilussa kuntopiiri

Kymijoen Ratsastajat ovat hyödyntäneet mainiosti talliympäristöä ja kehittäneeet
siellä tehtävää kuntopiiriä. Oheisen tekstin on kirjoittanut Elina Lassila sekä kuvat on ottanut Krista Heikkilä. 
 
Keskiviikkoiltana kokoonnuimme Kat-Jus tallin piha-alueelle kuntopiirin
merkeissä. Ideana oli hyödyntää tarvikkeita, joita jokaiselta tallilta löytyisi,
ja joita voisi kätevästi hyödyntää kuntoilussa. Pihalla oli useita erilaisia 
toimintapisteitä, ja kokonaisuus kattoi hyvin eri kehon alueet. Pisteitä oli
perinteisistä vatsalihasliikkeistä ja naruhyppelystä farmarikantoon.
Kuntopiiri alkoi verryttelyllä. Hyppelimme ja juoksimme paikallamme.
Lisäksi hyödynsimme harjoja ojentamalla niitä parille eri tekniikoilla.
Verryttely valmisti kehon hyvin kuntopiiriä varten.


Kiersimme 12 rastin kuntopiirin kolmeen kertaan: emmäisellä kierroksella 60,
toisella 40 ja kolmannen 20 sekunnin ajalla. Välissä oli lyhyehkö juomatauko.
Kaikki saivat liikkua oman kuntotasonsa mukaisella haastavuustasolla. 
Lopetimme loppuvenyttelyllä, joka oli toteutettu joogaa hyväksi käyttäen.
Fyysisesti raskaimmilta tuntuivat naruhyppely ja puomin yli sivuttain
hyppääminen. Puomin päällä tasapainoilu ratsastusasennossa tuntui aluksi
todella hankalalta, mutta viimeisellä kierroksella se sujui jo paremmin.
Suosikkiliikkeeni oli porrasnousu. Suosikkeihini kuului myös istuma-asento
seinää vasten (kyykky seinää vasten).

Kaunis, aurinkoinen ja lämmin kesäilta sujui mukavasti kuntoilun merkeissä. 
Kuntopiiri oli kaikille soveltuva kuntoiluhetki eikä tuntunut liian raskaalta tai
hampaat irvessä tehtävältä lihaskuntoilulta!
 

Lajikokeilussa kiipeily: Adrenaliinia Atreenalista

Oheessa Kymijoen Ratsastajien kiipeilyblogi, jonka on kirjoittanut Sonja Sihvola. Kuvaajina ovat toimineet Sonja Sihvola sekä Nella Mäkelä. 


Oli lauantai-ilta eli parasta nuorten illanviettoaikaa, mutta siitä huolimatta teini-ikäinen Nella uskaltautui yli-ikäisen ja yli-innokkaan aikuisen, siis minun seuraani.
Olimme molemmat katselleet haikeina Tykkimäessä aina kiipeilyradan suuntaan, mutta noin tunnin jonotusaika oli joka kerta tylysti karistanut aikeemme. Nyt, syksyn viimeisenä huvipuiston aukioloviikonloppuna, suuntasimme päämäärätietoisesti portilta suoraan kohti kiipeilyrataa eli Atreenalia ja jes! pääsimme heti sovittelemaan kypäriä ja valjaita.

Emme oikein osanneet odottaa mitään, kyse oli paljolti itsensä voittamisesta, mutta selvästi molempia jännitti. Nella ei ollut ollut missään kiipelemässä, minä olin joskus ollut kiipeilyseinällä sekä kokeillut kalliolaskeutumista.  Silmäilimme molemmat tulevaa rataa herkeämättä samalla, kun valvoja yritti ohjata valjaiden lukkojen käyttöä ja kysellä, haluammeko korkealle vai matalalle, voima- vai tasapainoradalle. ”Korkealle!” sanoimme yhteen ääneen. Totesimme myös tasapainoradan olevan meille hyödyllisempi.
Rata koostui neljäntyyppisistä tehtävistä, joista yhdessä tasapainoteltiin kävellen erilaisia putkia tai vaijereita pitkin, yhdessä käveltiin tai ryömittiin verkkoa pitkin, yhdessä heilautettiin itsemme tasanteelta toiselle ja yhdessä liu’uttiin vaijeria pitkin.
 
Kiipeily tarjosi myös aivojumppaa, jotta muisti kuljettaa lukkoja mukanaan ja kiinnittää ne oikeassa järjestyksessä oikeaan paikkaan
Verkkoja pitkin kävely tai ryömiminen oli suorastaan lapsellisen helppoa, vain polvia sattui ryömiessä. Tasapainottelu kävellen oli muuten ok, mutta kun vaijeri tai putkirivistö samalla nousi yhä ylemmäs, alkoi tuskanhiki puskea esiin. Kumma kyllä, valjaat toivat ihmeellistä turvallisuudentunnetta, sillä koko ikäni olen taistellut korkeanpaikan kammoa vastaan ja tässä kammo oli läsnä vain hetkittäin. Valjaat oli myös tällä kiinteällä radalla suunniteltu niin, että käytännössä kiipeilijä ei voinut vahingossakaan irrottaa itseään turvavaijerista, sillä toista lukoista ei irrotettu lainkaan, vaan se kuljetettiin metallilaattojen ohi tehtävästä toiseen.

Kun jo heti alkuvaiheessa tuli kuitenkin eteen tehtävä, jossa oli useampi tasanne ja niiden välit piti ylittää köydellä itsensä heittäen, oli pakko hetki hengähtää. Tässä tarvittiin jo hieman fyysistäkin voimaa. Rennosta heilautuksesta tuskin saattoi puhua, niin kouristuksenomaisesti pidin kiinni köydestä. Myös Nellalla oli samanlaiset tunteet. Kun seuraavassa tehtävässä sai valita, käveleekö vaijeria pitkin vain leikkiikö köydellä Tarzania, valitsimme vaijerin.


Tavallisissa kiipeilytehtävissä valjaat toivat niin paljon turvallisuudentunnetta, ettei edes huomannut olevansa korkealla
 Henkisesti vaikeinta oli liukuminen, jossa oli pakko heittäytyä valjaiden varaan. Kiristelimme valjaita toisenkin kerran ennen kuin uskaltauduimme matkaan. Vastassa oli patja, josta roikkuivat kädensijat. Niiden avulla piti vetää itsensä ylös seuraavalle tasanteelle. ”Entä jos en saakaan kädensijoista kiinni ja pääse tasanteelle”, pohti Nella ennen liukua. Mutta liuku sujui kuten oli suunniteltukin, samoin itselläni.
Toisen, hieman pidemmän liu’un kanssa kävi hassummin. Kesken liu’un valjaitteni köydet kääntyivät niin, että tömähdin patjaan selkä edellä ja liu’uin vaijeria pitkin takaisin puoliväliin. Muutaman sekunnin aikana ehdin jo saada päähäni monta naurettavaa ajatusta, entä jos jäänkin tähän roikkumaan, koskakohan joku huomaa, miten minut saadaan täältä alas :) Kunnes aivoni toimivat taas ja aloin kiskoa itseäni vaijeria pitkin kohti patjaa.
Huh, selvisimme! Ja hieman hikinenkin reissu se oli. Siitä emme tosin ole varmoja, mikä osuus oli helteellä, mikä oli tuskanhikeä ja mikä puhdasta fyysistä rasitusta.


Rata oli kyllä nimensä veroinen. Adrenaliinia suorastaan pursui kroppaamme ja puolikas kotimatka meni ihan hujahtaen kokemuksia kerraten. Nella suunnitteli menevänsä uudestaan heti kun se vaan olisi mahdollista. Itselläni oli kaksijakoinen olotila. Toisaalta olin voittanut itseni ja se ehkä riitti, mutta ehkä sittenkin. Pitäisiköhän sitä ensi vuonna kokeilla voimarataa, kun olisi tässä vuoden vähän treenannut…


Liuku vaijerin varassa oli ehdottomasti pahin! Kiristelimme valjaita useita kertoja ennen kuin uskaltauduimme hypätä "kohti tuntematonta"

Lajikokeilussa kickbike: Naisen logiikkaa

Liikuntakuukaudet-kampanja on saatu päätökseen ja pian on aika julkistaa voittajat kilpailusta. Julkaisemme vielä muutamia saamiamme blogitekstejä, joita olemme saaneet osana kampanjaa. Toivottavasti näistä löytyy vielä vinkkejä siihen, mitä harrastaa ratsastuksen ohessa myös syyskuukausina!

Oheisen tekstin on kirjoittanut Kymijoen Ratsastajien Heini Mäkelä. 


Naisen logiikalla, kun yhdistetään potkukelkka ja polkupyörä, saadaan Esla-potkupyörä, vai kuinka? Joten, kun yhdistetään potkulauta ja polkupyörä, saadaan taas potkupyörä, tosin kahdella pyörällä ja ilman istuinta ja tavarakoria, siis junioriversio Eslasta, eli kickbike.
Kuntohaasteryhmämme viisi urheaa pioneeria kävi tutustumassa tähän lajijalostuksen uljaaseen hedelmään, kickbikeen, kauniina kesäiltana. Vehje oli vinka risteytys polkupyörää ja potkulautaa. Sarvet jarruineen antoi tunteen tavallisesta käsijarrullisesta polkupyörästä, mutta siihen se yhtäläisyys sitten loppuikin. Satulaa, jossa istuskella alamäessä, ei ollut ja polkimetkin uupuivat luonnollisesti. 

Tasamaalla vehje oli kohtuullisen mukava potkutella, ainakin aluksi, mutta ylämäessä alkoivat olemattomat lihakset valittaa. Aloittelija onnistuu kyllä potkuttamaan lihaksensa maitohapoille ja kannikkalihakset huutamaan hoosiannaa hyvinkin äkkiä. Ylämäessä alkoi kummasti kaivata sarvista sitä vaihtajaa, jolla olisi saanut kulkua vähän kevennettyä. Yllättävänkin kevyesti kickbike kuitenkin kulki soratielläkin. Mutta välineurheilua se on kyllä tämäkin. Sepelitiellä kunnolliset jalkineet ovat ehdoton edellytys mukavalle matkanteolle. Pohjastaan jo lähes puhki kuluneilla feikki-crokseilla jokainen kivi tuntui ikävästi jalkapohjassa ja terhakoista potkuista jäi suurin teho saavuttamatta, kun yritti pitää kengätkin jalassa. 

Kickbikestä tuli kumman nostalginen olo, sillä potkuttelu toi allekirjoittaneelle mieleen koulumatkat potkukelkalla. Suurin ero oli, ettei pyörillä varustettu versio tökännyt vähän väliä kiveen, joka pilkistää tiestä. Lajina potkupyöräily on varmasti hyvin kuntoa kohottava, sillä ainakin alaraajat saavat hyvää liikuntaa. ja kyllä korsettikin varmasti tiukkenee, sillä kroppa on kannettava koko ajan itse, ei voi satulassa istuskella ja nojailla sarviin. Kaiken kaikkiaan hauska peli, joka vaatii harjoitusta, ennen kuin uskaltaisin yhtään pidemmälle matkalle. Mutta harjoitus tekee mestarin tässäkin lajissa, sillä ABC-yöpyöräilyssä joku hurja potkutteli sen suunnilleen 60 km matkan moisella härvelillä!


lauantai 19. syyskuuta 2015

Nuorten äänellä 2020

Olemme Nuoret Päättäjät -ryhmässä ideoineet Ratsastajainliiton nuorisotoiminnalle omaa strategiaa vuoden 2015 alusta alkaen. Ajatuksena onkin ollut, että nuoret itse ovat pääroolissa strategiatyössä. Strategia pohjautuu Ratsastajainliiton Kaviouralla-strategiaan sekä nuorisotoiminnassa esiin nousseisiin tarpeisiin ja toiveisiin. Alkuvuodesta keräsimme ideoita ja ajatusia teemaan sekä benchmarkasimme muiden lajiliittojen nuorisotoiminnan strategioita.


Merkittävä vaihe strategiatyössä oli kesäkuussa, kun kokoonnuimme porukalla työstämään teemoja strategiaan kokonaisen päivän ajaksi. Aloitimme pohtimalla nuorisotoiminnan ja ratsastuksen vahvuuksia, heikkouksia, uhkia ja mahdollisuuksia, josta luontevasti siirryttiinkin itse strategian luomiseen näiden pohjalta. Päädyimme toteuttamaan strategian niin sanottuun tuloskorttimuotoon, jolloin se on helpommin havainnollistettavissa sekä selkeä kokonaisuus. 


Seiniin sähköisesti kiinnittyvät muistilaput toimivat hyvin työskentelyssämme, sillä ideoita sateli suunnalta jos toiselta - heti alusta alkaen tavoitteemme oli, että kaikki pääsevät osallistumaan työskentelyyn. Intensiivisen työskentelyn jälkeen saimmekin muodostettua mielestämme toimivan kokonaisuuden: Nuorten äänellä 2020 -strategian Suomen Ratsastajainliiton nuorisotoiminnalle. Visioksi muodostui: "Ratsastuksen ytimessä on hevonen, joka innostaa ja yhdistää. Ratsastusyhteisössä jokaisella nuorella on mahdollisuus kokeilla, osallistua vaikuttaa."


Kesäkuun tapaamisemme jälkeen strategiatyö jatkui vielä monelta osin. Nyt olemme päässeet siihen vaiheeseen, että Nuorten äänellä -strategia on kommenttikierroksella. Strategiasuunnitelmamme kiertää mm. seura- ja tallipalveluiden johtoryhmässä sekä SRL:n hallituksella. Nyt teilläkin blogin nuoret (ja vanhemmatkin) ratsastusta harrastavat lukijat on mahdollisuus osallistua strategiatyöhömme ja kommentoida sekä antaa kehittämisehdotuksia tuloskortistamme, jonka löydät alta. Kommentteja otamme ilolla vastaan 30.10.2015 asti osoitteeseen toivonen.eve@gmail.com.


tiistai 15. syyskuuta 2015

Nuorisostrategia ja Nuoret Päättäjät esillä kerhonohjaajakouluttajien tapaamisessa

Emmi ja Anu olivat kertomassa Nuoret Päättäjät -ryhmästä ja liitolle valmisteilla olevasta nuorisostrategiasta kerhonohjaajakouluttajille.
Hevoskerhonohjaajien kouluttajat kokoontuivat Sanna Sassin johdolla Valo -talolla lauantaina 12.9. Ohjelmassa mukana olivat myös Emmi Korpiola ja Anu Kämäräinen, jotka esittelivät Nuorten Päättäjien toimintaa ja kertoivat liiton tulevan nuorisostrategian sisällöstä ja prosessista, jolla se on syntynyt. Puheenvuoro herätti paljon positiivista ja käytännönläheistä keskustelua osallistujien asiantuntevassa joukossa.

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Järvenpään Ratsastusseurassa noustiin ratsaille


Tänään sunnuntaina 6.9. vietetään paitsi valtakunnallista Suomenhevosen päivää, myös Suomen Ratsastajainliiton perinteikästä Nouse Ratsaille -päivää. Tällä viikolla monella ratsastuskoululla on järjestetty vaihtoviikko, jonka ideana on, että vakiotuntilaiset tuovat omalle tunnilleen mukanaan yhden ystävän, joka ei ole aiemmin ratsastanut. Tunti jaetaan puoliksi vakiotuntilaisen ja tämän ystävän kesken: tunnin puolivälissä ystävä nousee ratsaille vakiotuntilaisen talutuksessa ja pääsee näin tutustumaan ratsastuksen saloihin. Viikko huipentuu sunnuntaina vietettävään Nouse Ratsaille -päivään, jolloin ratsastuskoulut järjestävät avointen ovien taphtumia eri puolilla maata, jolloin kuka vain pääsee tutustumaan hevosiin ja ratsastukseen. Muun ohjelman ohella tarjolla on yleensä talutusratsastusta, jolloin innokkaat kokeilijat pääsevät sananmukaisesti nousemaan ratsaille.

Nouse Ratsaille!

Tänä vuonna Nouse Ratsaille -tapahtuma järjestettiin noin viidelläkymmenellä eri tallilla ympäri Suomen, osa järjesti sekä vaihtoviikon että Nouse Ratsaille -päivän ja osa vain jälkinmäisen. Itse olin tänään seuraamassa Järvenpään Ratsastusseuran tapahtumaa, joka järjestettiin seuran pyörittämän ratsastuskoulun tiloissa idylisissä Vanhankylänniemen maisemissa. Avoimet ovet alkoivat tallin opetushevosten ja -ponien esittelyllä, joita oli parikymmentä. Ratsastuskoulun oppilaat olivat kiillottaneet ratsut oikein edustaviksi ja olipa osalla pintelitkin jalassaan. Hevosten persoonaa tuotiin hyvin esiin: osaa kuvailtiin luottoratsuiksi, jotka eivät hetkahda juuri mistään, osaa energisiksi ja yksi taas oli lauman pomo.

JRS:n Opetushevoset esittelyssä, keskellä Avots eli tuttavallisemmin Aatu.

Esittelyjen jälkeen nähtiin vauhdikas esteratsastusnäytös, näyttävä katrilli ja tyylikäs kouluratsastusnäytös ratsastuskoulun oppilaiden ja yksityisratsukoiden esittämänä. Ratsastajat esiintyivät edukseen ja pitivät itsensä tyyninä, vaikka muutaman ratsu suurta yleisömäärää hieman ihmettelikin, Yleisö osasi myös hienosti huomioida ratsukot, ylimääräistä hälinää ei ollut ja aplodit annettiin varovaisesti, etteivät hevoset suotta säikähdä. JRS oli myös pestannut erinomaisen kuuluttajan tapahtumalle, hän piti yleisön hyvin ajan tasalla maneesin tapahtumista ja antoi tarvittaessa toimintaohjeita niin ratsukoille kuin yleisöllekin.


Esteratsastusnäytöksessä esiintyi Essi omalla ponillaan.

JRS:n ratsastuskoulun oppilaiden katrilli menossa.

Kärkiratsukot.

Heli takaosakäännöksessä.

Maneesin katsomo pullisteli kiinnostunutta väkeä.

Seuraavaksi vuorossa oli pukuratsastus, jossa ratsastuskoulun oppilaat kilpailivat parhaan pukeutujan tittelistä yksin ja pareittain. Pukuloisto oli komeaa ja moni oli selvästi nähnyt paljon vaivaa oman ja hevosensa asun eteen. Maneesissa nähtiin niin keiju, kiukkuinen noita-akka, rämäpäisiä räppäreitä, Nukkumatti kuin hurjia zorrojakin. Ja monia muita! Yleisö pääsi kaikki puvut nähtyään äänestämään parhaiten pukeutuneita. Yksilösarjassa voiton vei Nukkumatti alias Neea ja Regat ja parisarjassa selvällä äänienemmistöllä Zorrot. Mikä on sinun suosikkisi?


Haltiat liihottelivat maneesiin ensimmäisinä.

Smurffit olivat minun lemppareitani, oma ääneni meni heille! Edessä Vilma ja Toffo, takana Noora ja Puuhis.


Voitokas Nukkumatti.


Pukuratsastuksen jälkeen nähtiin vielä ponipardödöö eli kaksi poniratsukkoa esittivät kouluohjelman toistensa peilikuvina. Tämän jälkeen maneesissa koitti monen eniten odottama hetki: talutusratsastus, jolloin jokainen halukas pääsi itse nousemaan ratsaille! Jonossa oli kova ruuhka ja avustajilla piti kiirettä, kun jokaiselle piti löytää sopiva kypärä, auttaa ratsastaja selkään ja taluttaa tätä valitsemallaan ratsulla pari kierrosta maneesin ympäri. Suurin osa innokkaista kokeilijoista oli lapsia, mutta bongasinpa joukosta muutaman rohkean aikuisenkin! Myös poikia oli ilahduttavan paljon paikalla, niin yleisössä kuin hevosen selkään uskaltautuneenakin.


Ratsastuskokeilijoita oli paljon!
Ensin täytyy säätää jalustimet sopiviksi.
Sitten vain matkaan.
Osaa lapsista ei suurempikaan ratsu jännittänyt.
Pienimmillä ratsastajilla huoltaja lähti mukaan varmistamaan, että ratsastajan tasapaino ei horjahda.

Lisäksi ohjelmassa oli lapsille ongintaa, hevosaiheinen luontopolku tallin lähiympäristössä kepparilla tai ilman, hevos- ja ratsastustarvikkeiden kirpputori, tallin ja toiminnan tutustumiskierroksia sekä oheisliikunnan lajikokeiluna jalkapalloa. Ja tottakai herkullinen buffetti palveli yleisöä koko tapahtuman ajan. Minuun teki vaikutuksen buffettia pyörittäneiden nuorten miesten reippaus ja asiakaspalveluhenkisyys, samoin kuin koko tapahtuman järjestelyissä mukana olleiden runsaus. Täällä Järvenpään Ratsastusseurassa tehdään selvästi yhdessä ja jokainen pääsee tekemään itselleen mielekkäitä asioita - sitä jos mitä oli hauska seurata!

Iso kiitos mukavasta koko perheen tapahtumasta seuran väelle ja jatkakaa samaan malliin!:)

torstai 3. syyskuuta 2015

Hevonen ja minä -kirjoituskilpailun satoa

Me Nuoret Päättäjät toteutimme kesän aikana kirjoituskilpailun kaikille alle 29-vuotiaille lapsille ja nuorille. Kilpailun teemana oli Hevonen ja minä ja halusimme kuulla tarinoita hevosen ja ihmisen välisestä ystävyydestä ja tuon kumppanuuden ainutlaatuisuudesta. Kilpailuaikaa oli 23.8.2015 asti ja saimmekin määräaikaan mennessä mukavan pinon erilaisia töitä luettavaksi.

Kuvituskuva. Kuva Anu Kämäräinen

Onneksi emme luvanneet valita parasta kirjoitusta, vaan arpoa kaikkien osallistuneiden kesken lippuja Helsinki International Porsche Horse Show'hun, sillä tekstit olivat kaikki hyviä ja valinta olisi ollut todella vaikea! Tällä kertaa arpaonni suosi Pinja Komulaista Kajaanista, Ada Kajanderia Siilinjärveltä ja Sanna Tolvasta Helsingistä. Lämpimät onnittelut voittajille! Löydätte lähipäivinä postilaatikostanne liput Horse Show'n perjantai-illan näytökseen.

Saamamme tarinat käsittelivät hevosen ja ihmisen välistä ystävyyttä monipuolisesti ja koskettavasti. Niissä käytiin läpi ilon ja hyvän olon hetkiä sekä yhteisiä onnistumisia, mutta myös vaikeuksia, surua ja luopumista. Hevonen oli ystävä, tukija, lohduttaja ja rohkaisija. Välillä ystävyyden arvoa ei huomannut heti, vaan vasta myöhemmin. Hevonen myös auttoi jaksamaan ja opetti tuntemaan itseään paremmin. Koska suurin osa teksteistä oli varsin pitkiä, julkaisemme tässä parhaita pätkiä useammasta eri työstä. Alla olevat otteet ovat siis kirjoituskilpailuun saamistamme töistä, aivan mahtavaa miten upeita tekstejä olette meille lähettäneet.

Nautinnollisia lukuhetkiä ja valtaisa kiitos vielä jokaiselle kilpailuun osallituneelle!:)

Kuvituskuva. Kuva Sonja Holma/SRL

"Unelmoin ratsastuksesta jo kauan, pian se tapahtui ensimmäisen kerran.

Aloin ratsastaa useammin sen jälkeen.

Aloin unelmoimaan omasta hevosesta.

Sain hoitohevosen, nimeltään Brietta, jolla sain alkaa ratsastaa tunneilla ja maastossa.

Brietta on kimo ja rohkea hevonen.

Ratsastin ja harjasin sitä joka päivä.

Hevonen on minulle todella rakas.

Parasta on kun saa ratsastaa."

Ada 7v.



"Vajaa vuosi ratsastuksen aloittamisen jälkeen se siis tapahtui, sain oman hevosen. Hevonen oli
tamma nimeltään Sendija, opetusmestari ja luonteeltaan maailman kiltein. Oman hevosen ostaminen on tähänastisen elämäni paras päätös. Puoli vuotta meni toisiamme ihmetellessä ja tutustuessa, kunnes luottamus pikkuhiljaa alkoi lisääntyä.

Kävimme yhdessä maastoilemassa ja ratsastustunneilla. Sendija oli paras ystäväni. Oman hevoseni kautta opin luottamaan vähitellen myös ihmisiin. En enää uskonut kaikista pahinta. Aloin myös näkemään itseni eri valossa. Vuosia kestänyt itsensä syyttely lapsuuteni traumoista alkoi vähentyä. Olin myös koko ikäni ollut erittäin ankara itseäni kohtaan, sekin helpottui vähitellen. Sendija opetti minulle kuinka rakastaa muita ja itseäni. En enää kokenut olevani ”vain masentunut”, vaan olin vihdoin ja viimein alkanut ymmärtämään millainen haluan ihmisenä olla ja mitkä asiat minulle ovat tärkeitä.

Elämä Sendijan kanssa oli parempaa, kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Helppoa se ei missään nimessä ollut, vaan täytyihän minun opetella todella paljon uusia asioita ollakseni hyvä hevosenomistaja. Hevosenomistajana oleminen on yksi ylpeydenaiheistani, sillä tiedän, että olen hyvä sellainen."

Veera 27v.

Kuvituskuva. Kuva Anu Kämäräinen

" -Sillä ei tee enää mitään, se kärsii...Se ei toivu, se joutuisi vaan olemaan paikallaan. Mutta jos kerran sen tahdot, saat ilmaisella...

-Otan sen! huudahdan ja viemme Ristoni autoon...

Lähdemme matkaan, ja saavumme pian talliin.

Isä jätti meidät kahden..

-Risto, anna anteeksi mitä sanoin, olet ystävä, perhettä, elämä...

Olin järkyttynyt...Olet tärkeä... Miten saatoin...

Itken Ristoa vasten joka hörähtää ja hieroo selkääni turvallaan antaakseen anteeksi hirveän tekoni...

Mutta, kukapa olisi uskonut että vuoden päästä me kaksi tanssimme EM-Kisojen Kentällä, ja
lähdemme Hopea mitali ja toisen sijan ruusuke mukana, hymy korvissa kotia kohti♥

-Olet rakas♥

Vastaus tulee pikaisesti, hönkäisy niskassani antaa ikään kuin halauksen.

Tämä hevonen muutti elämäni täysin♥"

Viivi 12v.



"Illalla auringon laskiessa silitin Pimun mustaa päätä jonka se oli laskenut syliini. Istuin nurmikolla ja katsoin hevostani. Oli aika päästää irti. Eläinlääkäri nukutti sen ensin ja antoi piikin. Istuin siinä vielä pitkään silitellen hevostani, rakastani. Tiesin etten enään tuntisi sen turpaa vasten poskeani, en tuntisi sitä riemua kun laukkaisimme pitkin peltoja ja teitä. Emme enää liitelisi pilvien päällä. Emme veisi voittoa kotiin. Emme olisi enään me kaksi, nyt olisin yksin. Katsoin tyhjää karsinaa itku kurkussa. Siellä oli vielä vähän aikaa sitten ollut minun Pimuni. Minun elämäni hevonen, jota minä ymmärsin ja joka ymmärsi minua. Kenenkään tai minkään ei pitänyt tulla väliimme. Me olimme voittamattomat, me kaksi."

Sanna 15v.

Kuvituskuva. Kuva Anu Kämäräinen

"Tallille meno oli vastenmielistä. Ikävät huhut kiersivät tallilla saaden minut miettimään koko harrastuksen järkevyyttä. Olinko pilannut taas yhden hevosen? Oliko Zorro edes onnellinen kanssani? Miksi edes olin ansainnut Zorron kaltaisen hevosystävän rinnalleni jakamaan yhteistä elämänpolkua? Pitkien päivien ja useiden kuukausien jälkeen huomasin olevani yhä siinä; toukokuun alun sateisessa illassa huhuilemassa pientä mustavalkoista ystävääni sisälle. Sinä keväänä se ei laskenut harjaansa vasten tihrustamiani kyyneleitä tai mitannut kädessä olevien pakettien kokoa tai määrää. Maastokävelyillä kiivetessäni parin askeleen ajaksi kannon tai kiven päältä sen leveään selkään se varoi minua joka ikisellä askeleellaan. Mutta se on vain esimerkki sen luotettavuudesta.

Se tuntuu arvostavan minua sellaisena kuin olen. Jossakin vaiheessa huomasin itsekin lakanneeni ajattelemasta kokonaan niitä kisatuloksia, joita ehkä jokin muu hevonen olisi voinut tuoda. Mitä kaikkea minulta olisi sellaisen kanssa jäänyt kokematta, mitä olen Zorron kanssa saanut kokea? Ehkä itsekin luovuin jossain vaiheessa laskemasta sen vuohiskarvojen määrää. Onhan niitä aika paljon, mutta jokainen keväisin ja syksyisin hyvin kurainen pestävä sellainen on sen kaiken vaivan ja työn arvoinen.

Sekä yhden, mutta tärkeimmän asian, hevosrakkauden.  Siinä sivussa vuosien aikana olin oppinut näkemään Zorron toisella tavalla. Se oli ystävä, ei varavalinta, joka oli halunnut vain saada paikkansa sydämestäni.  Kaikista mystisimmällä tavalla se osasi minulle vaivihkaa kertoa ja opettaa sen. Totta, mutta onhan se itsekin aika mystinen. Upein tuntemani hevosystävä."

Jenni 16v.



"Tasan vuosi sen jälkeen kun Simo lopetetttiin olin ratsastamassa Pikku Simolla kentällä. Pikku Simo

pysähteli joka kerta yhdellä kentän kulmalla josta pääsi pellolle ja näki metsän, joka oli pellon

reunalla. Pian Pikku Simo ei suostunnutkaan liikkumaan siitä. Oli todella kylmä päivä, pakkasta. Oli

myös aivan pilkko pimeää. Olin siis ilman satulaa ja Pikku Simo lämmitti minua. Pian huomasin

Simon hengityksen tiheentyvän, en tiedä onko se mahdollista. Katsoin metsän reunaan ja olen aivan

varma, että siellä puitten reunassa taivaalla näin kimmeltävän Ison Simon näköisen hevosen

kirmaamassa iloisesti ja onnellisesti. En pystynnyt katsomaan pidempään vaan käänsin Pikku Simon

talliin päin ja lähdin. Se yö oli erinlainen, en nähnyt painajaisi. Oloni oli hyvin helpottunnut, talilla

käynti ei ahdistannut. Minusta tuntui, että vihdoin Simolla oli hyvä olla ja niin myös minulla. En

tiedä oliko kaikki vain harhaa vai mitä. Mutta siltä minusta tuntui."

Neea 14v.

Kuvituskuva. Kuva Anu Kämäräinen

"Yhtäkkiä havahduin siihen, kun tunsin lämpimän puhalluksen kasvoillani, aukaisin silmäni ja katsoin Inkkua, joka katseli kummastuneena takaisin, ikään kuin kysyäkseen: ”Miksi olet noin surullinen?” Silitin ponia turvasta ja se painoi hellästi päänsä syliini. Rapsuttelin sitä korvan takaa samalla, kun itku kurkussa kerroin sille mitä oli tapahtunut ja että en näkisikään ystävääni viikonloppuna. Inkku kuunteli hievahtamatta ja tuntui että se ymmärsi jokaisen sanan, tai ainakin sen, että olin allapäin. Ponini on paras ystäväni, juurikin sen takia, että se osoittaa ymmärrystä ja ei kerro salaisuuksia heinänkorrellekaan, voin luottaa siihen täysillä ja se on henkisenä tukenani aina, kun sitä tarvitsen.

Voimia kerättyäni ja Inkun tukevaa kaulaa halattuani jatkoin harjaamista ja harjasin koko ponin putipuhtaaksi, selvitin hännän ja harjan. Kun poni oli valmis, halasin sitä vielä kerran saadakseni voimaa. ”Pinja, se on vaan poni”, kuului tallilaisen näsäviisasteleva ääni takaani.”Se ei ole vain poni”, vastasin töykeälle tallilaiselle kääntymättä ja jatkoin: ”Se on mun paras ystävä, mun kallein aarre ja mä oikeesti rakastan sitä koko sydämmestäni.” "

Pinja 13v.

Vinkki: Oheisen Pinjan tarinan voi lukea kokonaisuudessaan 8.10. ilmestyvästä Hippoksesta, joka on nuorten oma teemanumero!:)